Tuotokset ja tuomarin kommentit
Elias Hilvan – Lynchburg Cablegram
“Hyvin se menee Elias ! Älä turhaan murehdi,” Fiia heitti pirteään sävyyn. Töpseli hörähti ja liikkui hieman paikallaan, varmaan jo kärsimättömänä tästä maneesin ovella odottelusta. Katsoin Fiiaa hieman epäilevästi — nainen oli hyvin optimistinen, sillä tämä taisi olla ensimmäinen kilpailumme … no, sanotaanko että moneen kuukauteen. Vaaleat hiukset pipon alla heiluen Fiia siirtyi rapsuttamaan Töpselin turpaa ja höpisemään sille jotain tsemppipuhetta.
Askeleen taaempana seisova Mikael Nolvi katsoi tyttärensä suuntaan hieman huvittuneena. Valmentajani taisi huomata epäröivän ilmeeni ja jännittyneen puristukseni löysässä ohjassa. “Hyvin se menee. Teet juuri sellaisia ratkaisuja, joita ollaan opeteltu tässä kesästä asti,” Mikael nyökkäsi mulle. Hyvin se menee. Teet juuri sellaisia ratkaisuja, joita ollaan opeteltu tässä kesästä asti.
“Hyvä .. Noin, juuri noin ! Otat hieman takaisin, jos tilanne vaatii. Sitten .. justiinsa ! Hyvä Elias !” ruskeahiuksinen vanhempi nainen taputti kentän keskellä. Kuuma kesäilma oli tehnyt paidastani hiestä märän, eikä allani pärskivä kimo ollut yhtään sen kuivempi. Siirsin Villan käyntiin, ja tamma totteli mielellään. Elviira käveli kohti meitä, ja ohjasin kimon tamman kääntymään keskikentän suuntaan, vastaan iloista valmentajaani. “Jatkat vaan juuri tällä linjalla ja teet juuri näitä ratkaisuja, mitä ollaan harjoteltu, niin huomiset kisat menevät varmasti nappiin !”
Leveä hymy levisi naamalleni hiostavasta säästä ja väsymyksestä huolimatta. Taputin Villan hiestä märkää kaulaa, ja annoin sille löysempää ohjaa. Tamma otti tilanteesta heti kaiken irti, ja kumartui rapsuttamaan turpaa jalkaansa. Elviira kertasi vielä valmennuksen huippuhetkiä, ja mainitsi muutaman asian, joihin kiinnittää erityistä huomiota. Huomenna olisi ensimmäiset kilpailuni. Niitä on sekä odotettu, että jännitetty.
Jo viisi vuotta kestäneen ratsastusurani aikana vasta Elviira on ollut ensimmäinen, joka on halunnut antaa mahdollisuuden valmentautua ja kokeilla siipiä kilpailuissa. Tavalliselle tallityöntekijälle ja silloin tällöin -ratsastajalle ei oikein kukaan ollut innostunut antamaan hevosta alle. Ilman Elviiraa en todennäköisesti olisi ikinä haaveillut omasta hevosesta, saatika lähtenyt sellaista Irlannista asti etsimään. Ilman Elviiraa en todellakaan seisoisi tässä, juuri nyt, hevoseni selässä odottamassa omaa kilpailuvuoroani.
Päässäni kaikuvat vain Elviiran kommentit ensimmäisen suoritetun kilparatani jälkeen. “Elias, hei ihan mahtava debyytti ! Tosta on todella hyvä lähteä etenemään,” nainen rupattelee ja taputtaa Villan kaulaa samalla, kun ohjaan tammaa poispäin kentältä kohti verryttelyaluetta. Muistan edelleen, että olin radalla ihan jännityksen kourissa. Villa pelasti mut ihan satanolla. Kimo tamma oli kyllä paras opetusmestari kilpauran aloittamiselle, jonka olisin voinut toivoa saatika saada. Jo kokeneempana estekonkarina Villa opetti mulle ihan hirveästi: erilaisia tekniikoita, hyvien esteratojen saloja, miten—
“ELIAS !” Havahdun yhtäkkiä takaisin nykyhetkeen, kun kuulen Fiian kovan kiljaisun vierestäni. Katson hätääntyneenä ympärilleni, mutta onneksi kilpailualueella pörräävät ihmiset eivät jaksaneet kiinnittää huomiota blondin kirkaisuun. “Sun nimi sanottiin jo hetken aikaa sitten. Lopeta haaveilu ja mene radalle, tai kohta et saa startata ollenkaan !” Fiia naurahtaa. Annan ystävälleni hermostuneen naurahduksen vastaukseksi ja maiskutan Töpselin liikkeelle, joka innokkaana tepastelee sisälle maneesiin.
**
Tuomarin kommentti: Sujuva, jouhevasti etenevä teksti. Kilpaileminen tuntuu jännittävän edelleen samalla tavalla kuin ne ensimmäisetkin kisat jännittivät. Kertojan persoonasta saa käsityksen, joskin se meinaa jäädä muiden hahmojen ja tapahtumien jalkoihin. Teksti on kappaletyylittelynsä vuoksi hivenen raskas lukea, eikä takauma pääse aivan oikeuksiinsa.
**********
Nikolai Karevaara – Loge
Seisoin Logen kanssa Valkisalon ison kilpakentän reunoilla tarkkailemassa ratsukkoa, joka hyppi juuri kentälle rakennettua rataa laskelmoidun tarkasti ilman suurempia ongelmia. Esteitä oli tusinan verran ihan joka lähtöön. Ne oli aseteltu kentälle niin, että radan loppuosuuden oli tarkoitus olla ratsukoille ehdottomasti haastavin.
Fiia Nolvi ratsasti juuri viimeisimpiä esteitä mustanruunikolla puoliverisellään. Ensiaskelmillaan orii oli tuijottanut jouluvaloilla valaistuja puomeja epäilevästi, kuin mietiskellen pitäisikö sen oikeasti alentua hyppimään tuommoisia epämääräisyyksiä. Pystyin näkemään tänne asti kuinka ori veti turpansa luonteenomaisesti nyppyrään kertoakseen kaikille ettei tämä nyt ollut ihan sen mieleen, ja sekös minua vähän naurattikin.
Aamupäivällä satanut sankka lumipyry oli nyt iltaa myöten laantunut. Miljoonat tähdet säihkyivätkin kirkkaasti tummaa taivasta vasten, ja tarkkasilmäinen saattoi jopa erottaa Linnunradan värivyön tähtien keskeltä. Taivaalta hehkuva violetin ja sinisen värien leiskunta heijastui kauniisti valkoisia kinoksia vasten, ja sai näyttämään kentän ympäristön miltei taianomaiselta. Varsin häiritsevää, varsinkin kun oli minulla kiireellisempääkin tekemistä kuin tuijotella taivasta. Kuten rakentaa esteradan reitti mieleeni ja laskelmoida parhaimmat oikaisupaikat radan varrelta.
Keskittymiseni herpaantuikin juuri sekuntia ennen kun kolmen kikattavan tytön lapsilauma heittäytyi kirjaimellisesti päälleni. Tömähdin suoraan lumipenkkaan ja sitten näkökenttäni olikin aivan täynnä huitovia käsiä ja jalkoja. Otteeni Logen suitsista kirposi, mutta onnekseni orii oli luonteeltaan säyseä ja käytännössä aina liimaantunut minuun kiinni, välillä jopa niinkin paljon että epäilin sen mahdollisuuksia elää kolmea päivää ilman minua.
Siinä ihmisten sekamelskassa lasten raajat tökkivät minua epämiellyttävästi vatsaan ja vähän arempiinkin paikkoihin, eikä minun vaimeista ähkäisyistä ja “varovasti nyt!" huudoista tuntunut olevan mitään vaikutusta. Vaivoin ja harkittua varovaisuutta käyttäen heitin heidät peräkanaa päältäni viereiseen lumipenkkaan, jonka jälkeen jäin vielä hetkeksi tuijottamaan heidän pakkasen puremia poskia ja nauravia naamojaan. Siinähän sitä väistämättä alkoi itseänikin hymyilyttää. Liike silmäkulmassani kiinnitti lopulta huomioni toisaalle.
Neljäs tytöistä seisoi syyttömän näköisenä sivummalla, ja näytti kuin hän olisi piilotellut jotain takanaan. Mutta ennen kuin ennätin takertua siihen yksityiskohtaan, Fiia Nolvin kirkas ääni sai minut kääntämään katseeni radalta juuri poistuneeseen kaksikkoon.
"Oho, jos oisin tiennyt meidän vedosta koituneen sulle noinkin paljon iloa oisin keksinyt jotain pahempaa." Nuoren naisen posket punoittivat suorituksesta ja hänen kirkkaan siniset silmät säihkyivät, mutta oliko se ilkikurisuudesta vai onnistuneesta rataosuudesta, en osannut sanoa.
Vilkaisin ensin hengästyneitä tyttöjä, jotka olivat edelleen lumessa toistensa kimpussa, sitten erillään seisovaa lasta ja lopuksi mulkaisin syyttävästi Fiian suuntaan. "Sinä laitoit heidät perääni, etkö laittanutkin?" Yritin kuulostaa närkästyneeltä mutten tainnut aivan onnistua siinä, sillä Fiina virnisti minulle huvittuneena. En tietenkään ollut tosissani, mutta Fiiallahan ei ollut tarvetta sitä tietää.
"En tiedä mistä puhut," nainen hyppäsi hengästyneenä alas ratsunsa selästä, "mutta jos tietäisin, kertoisin et kukaan ei tuu lähestymään sua vapaehtoisesti kun näytät noin elottomalta aina kun oot oman pääs sisällä." Hän veti ohjat ratsun kaulalta ja käveli lähemmäksi, silmälläpitäen hevostemme välimatkaa, olivathan ne kumminkin oreja molemmat.
Fiia tarjosi toverillisesti kätensä ja kiskoi minut ylös penkasta kun tarrasin siitä kiinni. Mutisin kiitokseni ravistellessani lumia pois vaatteiltani, vaikka osa tuntui jo imeytyneen märkänä läikkänä takamukseeni kiinni. Värähdin tahtomatta kylmää tunnetta ihollani.
Puuskahdin liioitellusti ennen kuin avasin suuni. "Et todellakaan tiedä mistä puhut. Joudun ihan yrittää pitää naamani peruslukemilla etten vedä puoleeni ihan jokaista täällä olevaa täysikäistä. En halua et tän illan jälkeen perässäni juoksee tusinan verran mustasukkaisia puolisoja. En tiedä mitään pahempaa kuin- ugh!" Lauseeni keskeytyikin yllättäen kun tuntemattomat kädet kietoutuivat takaapäin ympärilleni. Ei kulunut kuin sekunti ja tunsin jo toisten käsiparien halaavan minua. Yllätyksen kaikotessa naamaltani jäin happamasti tuijottamaan yhä edessäni virnuilevaa Fiiaa. Tytön naama nyki oudosti; hän näytti kovasti yrittävän pitää virnettään kurissa, muttei onnistunut ajoissa hiljentämään tirskumistaan.
Nostin moittivasti toisen kulmakarvani ylös ja avasin suuni äänettömään toteamukseen 'näetkö?'. Pariskunta rutisti minua vielä toisen hetken kunnes he lähtivät hykerrellen jatkamaan matkaansa. Minä puolestani jäin suoristamaan ruttuun mennyttä kisatakkiani, sekä pohtimaan kaikkia niitä vääriä valintoja elämässäni mikä olivat minut tähän tilanteeseen saaneet.
Ilta ei ollut ehtinyt ihan kunnolla vielä alkamaankaan kun Valkisalon ykköspubissa, The Lätäkössä, hääräsi jo kovasti porukkaa. Oli perjantai-ilta, ja suurin osa pöydistä oli täynnä seuroistaan ja juomistaan nauttivaa porukkaa. Taustalla soi rento, jouluiseen teemaan sopiva musiikki.
Minä istuin baaritiskillä Elias Hilvan kanssa. Puoliksi juodut oluttuopit olivat unohtuneet tiskille, sillä seinälle kiinnitetty telkkari vei huomiomme täysin; urheilukanavalta näkyi aikaisemmin tänään Saksassa käydyt kansainväliset rataestekilpailun tiimiolympialaiset toistona, minkä me molemmat olimme aikaisemmin tänään missanneet.
Tällä hetkellä esteitä oli hyppäämässä nuori puolalainen kaksikko, joka kaikkien yllätykseksi suoriutui radasta puhtaasti. Elias tuhahti siihen närkästyneesti, "Syön hattuni jos puolalaiset voittaa," ja minä ynähdin hänelle myöntävästi. "Mieluummin puolalaiset kuin saksalaiset. Sakemannien kaapit varmasti nuokkuu kaikkien niiden palkintojen alla, mitä ne on jo tänä vuonna haalineet kasaan."
Elias oli varsin tietoinen inhostani saksalaisia kohtaan. Useammin kuin kerran olin jäänyt toiselle sijalle kansainvälisissä kisoissa, ja aina jonkun saksalaisen 'yllättäjän' ansiosta.
Miehellä ei kuitenkaan ollut samanlaista vastenmielisyyttä tiettyä maata kohtaan, vaan sen sijaan hän ei tuntunut pitävän siitä, että olympiatasolla kilpaili ratsastajia, jotka olivat hiuskarvan verran yli täysi-ikäisiä. Olisin voinut epäillä kateuden pistelevän näitä synnynnäisesti lahjakkaita kohtaan, jos en olisi tuntenut Eliasta paremmin.
Tosin pystyin itsekin samaistumaan. Välillä tuntui epäuskottavalta seurata näinkin nuorten henkilöiden onnistuneita uria, kun vertasi siihen miten paljon verta ja hikeä itse olin käyttänyt päästäkseni tähän tasoon missä nyt olin.
Palasin mietiskelystäni takaisin nykyhetkeen kun telkkarissa kuulutettiin seuraava ratsukko paikalle. Kentälle laukkasi lumenvalkoinen unelmatamma nätissä kaaressa, enkä voinut pidätellä ihailevaa huokaustani. Eliaskin näytti tuntevan samoin. "Jos tuommoisen selkään pääsisin edes kerran elämässäni, voisin kuolla onnellisena." Olin hänen toteamuksensa kanssa täysin samaa mieltä.
"Jaa, tammojenko perään täällä vaan kuolataan?" Fiia Nolvi kysyi yllättäen takaamme riisuessaan hiutaleiden värjäämää takkiaan läheiseen naulakkoon. Nainen taputti tuttavallisesti Eliaksen olkapäälle kun hän istahti miehen viereen, heitti hanskat pöydälle ja tilasi itselleen juomista. Nyökkäsin hälle tervehdykseksi.
"Kuolaisit sinäkin jos et olis täysin Mikin pauloissa." Elias vilkaisi tietävästi Fiian suuntaan, joka kuitenkin kohautti vain olkapäitään hymyillen. "Eihän siinä ole mitään mielenkiintoista kun jokainen jolla on vähänkin taitoja suoriutuu tuommoisella peruskiltillä osaavalla hevosella. Kyllä se on se luonne joka ratkaisee."
"Mielenkiintoinen luonne ei tuo sulle tärkeitä kisavoittoja," heitin hyväntahtoisesti väliin. Fiian katse tippui ruudulta oitis minuun. Hetken tarkkailun jälkeen hän vastasi hymyillen, "Ei takaa peruskiltti taitotammakaan."
Tarkastelin naisen terävän sinisiä silmiään. Hän ei ollut aivan väärässä. "Ei, mutta mahdollisuutesi ovat paremmat." Fiia käänsi nyt koko ruumiinsa minun suuntaan, jolloin hänen huomionsa kiinnittyi nyt täysin minuun. Nainen hörppäsi määrätietoisesti juomistaan ennen kuin nyökkäsi telkkarin suuntaan ja sanoi kovin itsevarmasti, "Tää sun unelmatammasi ei tuu suoriutumaan tuosta radasta puhtaasti, sano mun sanoneen."
Vilkaisin takaisin telkkariin ja siellä laukkaavaan ratsukkoon, joka oli tähän mennessä hypännyt radan alkuosuuden puhtaasti ilman ongelmia. Vilkaisin sitten epäilevästi takaisin Fiiaan. "Onko tää nyt niitä spoilereita, koska jos ei oo, voisin lyödä vetoa tuota sun sanomaas vastaan."
Radalla laukkaava Das Lumos oli ehdottomasti yksi lemppareistani, jonka uraa olin tapittanut niin pitkään kuin muistin, ja parivaljakko olikin tunnettu usein puhtaista, joskin hitaista radoistaan. Kentällä nousevat esteet eivät olleet edes ratsukon korkeimpia, joten todennäköisyydet olisivat ehdottomasti puolellani.
Eliaksen vieressä istuva blondi näytti hetken mietteliäältä, mutta virnisti sitten epäröimättä. "En ole nähnyt näitä kisoja vielä, mutta otan ehottomasti vetos vastaan." Elias tuntui hykertävän huvittuneena välissämme. Käännyimme molemmat välittömästi telkkarin puoleen seuraamaan sveitsiläistä ratsukkoa, minä jokaisen esteen kohdalla henkeä pidätellen, Fiia vain jalat ristissä itsevarmasti vieressä seuraten.
Esteet ylittyivät helposti, niinkuin olinkin olettanut, ja aivan loppusuoralla olin jo voittoisasti naiselle virnistämässä. Mutta sitten tuli viimeinen este ja aika tuntui hidastuvan, sillä tamman hyppy näytti lähtevän aivan liian kaukaa, kaviot kolahtivat äänekkäästi ylimmällä puomilla ja lopun saattoikin jo arvata. Tietenkin.
Kirosin epäonneani.
"Oletko varma ettet katsonut tätä suorana? Noin ei olisi pitänyt käydä." Das Lumoksen ratsastaja näytti miltei yhtä pettyneeltä kuin minä. Mikähän ratsukolle oli tullut? Sitä saattoi vain arvuutella.
Fiia kääntyi rennosti minun suuntaan, "Olin vain onnekas, scouts honor," hän vastasi ja joi lasinsa tyhjäksi. Huokaisin raskaasti. "Hyvä on. Tarjoon sulle toisen samanlaisen-"
"Ehei, en aijo päästää sua niin helpolla," nainen keskeytti yllättäen. Hänen toispuolinen virne naamallaan meni melkein täysin minulta ohi jos hänen silmänsä eivät olisi viekkaasti välkkyneet baarin himmeässä valaistuksessa. Minut valtasi oitis epäröivä olo. Katsoin varovaisesti kuinka Fiia tilasi itselleen toisen lasin juomista ennen kuin käänsi katseena taas minuun, viekas virne edelleen naamaansa koristellen.
"Olet tulossa Valkisaloon estekilpailuihin." Se ei ollut kysymys, mutta nyökkäsin epäröiden, joten nainen jatkoi, "Teippaat selkääsi 'free hugs'- lapun tapahtuman ajaksi."
Pöytään laskeutui syvä hiljaisuus. Lopulta Elias purskahti äänekkääseen nauruun, ja hänen otteensa puolitäydestä tuopista näytti vaarallisesti lipevän. Minä puolestani en löytänyt asiassa mitään hauskaan. Itseasiassa tuijotin Fiiaa niin kuin hänelle olisi kasvanut sarvi keskelle otsaa. "Ootko tosissas?" Naamaani täytyi olleen aika kauhistuneen näköinen, sillä Fiiakaan ei pystynyt enää pidättelemään naamaansa peruslukemilla.
Käännyin tiskin puoleen raskaasti voihkaisten. Telkkarissa samaan aikaan ratsastanut saksalaisratsukko hyppäsi radan puhtaast läpii. Voihkaisin uudelleen. "Sehän se tästä vielä puuttuukin, että saksalaiset voittaa koko kisan. Sveitsiläisillä ei taija olla mahollisuuttakaan."
Fiia oli oitis luonani syytön hymy naamallaan. "Varo vaan, pistän sut vielä pitämään pupun korvia päässäkin jos tuommosta meet lottoomaan."
Niin, olin oppinut kantapään kautta ettei Fiia Nolvia vastaan koskaan kannattanut mennä lyömään vetoa. Ainakaan pienessä hiprakassa. Siitä sain syyttää vain itseäni, ja syytinkin. En olisi halunnut tehdä mieluummin mitään muuta kuin vetäistä tuo kirottu paperilappu selästäni mainetta tahrimasta.
Huokaisin raskaasti jo ties kuinka monennen kerran. Lumipenkassa kierineet tytöt olivat tässä välissä kaikonneet, mutta neljäs tyttö oli edelleen seisomassa sivummalla kärsivällisen näköisenä. Oliko hänkin ilmaisen halauksen perään? Alright then... "Tuus nyt sit tänne sieltä niin heitän sullekin halin," mutta tyttö näyttikin kieltään vetäessään kameraa esille selkänsä takaa. "En miä sun halejas kaipaa creepy old man. Tulin vaan ikuistamaan pari kuvaa."
Aha, ehdottomasti siis Fiian tekosia. Heitin toisen pahaenteisen mulkaisun naista päin, joka onnistuikin väistelemään katsettani varsin taitavasti. Voi pyhä synti mihin olinkaan itseni työntänyt.
Mutta ehkä nyt kun katsekontaktimme oli rikkoutunut, voisin vetäytyä kenenkään huomaamatta takavasemmalle. Parempaa tilaisuutta ei tulisi. Mahdollisimman pienin liikkein lähdin vetämään Logea kentän porttia kohti. Taustalta kuuluteltiinkin jo meidän nimeämme. Minun ei olisi pitänyt olla vähääkään yllättynyt kun Fiia osoittautui olevansa minua nopeampi. Yhdessä sekunnissa pinkit pupun korvat olivat ilmestyneet naisen kätösiin, josta sitten siirtyivät kypäräni päälle kuin taikaiskusta.
"Et kai kuvitellut et unohtaisin? En antaisi tän tilaisuuden livahtaa hyppysistäni mistään hinnasta. Ja koitas hymyillä ees vähän, ihan vaan valokuvia varten. Näytät happamammalta kuin Mikki konsanaan."
No voihan persporkkanat. Fiian täytyi olla kyllä niin ylpeä itsestään. Vastahakoisesti myönnyin häpeälliseen kohtalooni.
**
Tuomarin kommentti: Hivenen erilainen, erottuva lähestymistapa ja muutenkin persoonallinen, erottuva tarina. Kertojan persoona välittyy hienosti niin ajatusten, käytetyn kielen kuin toiminnan kautta. Jouhevasti ja luontevasti etenevä teksti, takauman erottaminen kursiivilla on erinomaisen toimiva ja selkeyttävä tehokeino. Ehyt, huolellisesti mietitty ja kasattu kokonaisuus, vähän erilaisia syitä ja seurauksia kilpailupäivälle!
**********
Minni – Rosa Majalis
Me oltiin kierretty Rosan kanssa kisoissa koko syksy tavoitellen vain tasaisia ratoja ja hyvä suorituksia enemmänkin vain ajatellen tulevan kesän Power Jump kisaan valmistautumista kuin yksittäisiä kisasuorituksia. Rosan kanssa kisaaminen oli osoittautunut todella mukavaksi ja sen kanssa oli helppo liikkua yksin joten kisareissut oli helppo toteuttaa.
Niin me oltiin päädytty Valkian yksityistallille meidän vuoden viimeisiin kisoihin. Muutama valikoitu kisa jaoiteltuna sinne tänne. Uusia paikkoja ja esteitä. Kokemusta niin ratsastajalle kuin ratsulle ja mahdollisesti myös muutama sijoitus sieltä tai täältä, pitäen kuitenkin pääasiana sen että molemmilla olisi mukavaa ja että päästäisiin taas askeleen lähemmäksi meidän päätavoitetta.
Kohta olisi meidän aika siirtyä radalle ja näyttää mistä meidät oli tehty.
**
Tuomarin kommentti:
Napakka, yksinkertainen ja sellaisenaan erittäin toimiva teksti, joka pureutuu hyvin tehtävänannon kysymykseen. Ratsukko on kilpailuissa selkeästi välietapilla, tähtäin isommassa tavoitteessa. Kertojapersoona jäi kuitenkin hieman etäiseksi; hän selkeästi välittää hevosestaan ja siitä, että kilpaileminen pysyy sille (sekä ratsastajalle itselleen), mukavana, eli veren maku päässä ruusukkeita jahtaavasta ihmisestä ei ole kyse.
**********
Nicky – Tuiskulan Katinkulta
Hetki oli odottava. Jännittävä. Radalla kulki ratsukko sujuvasti hyppien esteiden yli. Purin huulta ja taputin hermostuneena Kostia kaulalle. Kosti oli minun täydellinen vastakohta. Hyvä, ettei se roikottanut alahuultaan kaula pitkänä silmät kiinni. Orin katse seurasi myös ratsukkoa, mutta sen olemus oli minua rauhallisempi. Se odotti vain käskyä, että olisi meidän vuoromme mennä radalle.
Se oli hetki, kun tuntui, että Kosti oli yksi elämäni parhaimpia päätöksiä siihen mennessä. Minä olin vain haaveillut hevosesta. Jostain eläkeikään päässeestä lämminverisestä. Mutta ei. Innokkaana selailin aina kaikki mahdolliset myynti-ilmoitukset läpi. Pian seisoi uuden tallin edessä narun päässä varsaikäinen suomenhevosori. Kaikki olivat sitä mieltä, etten pärjäisi Kostin kanssa. Joskus olin varma, että Kosti oli se, joka ei pärjännyt minun kanssani.
Mutta siinä me seisoimme vuosia myöhemmin. Kosti oli opettanut minua paljon ja minäkin Kostia jonkin verran. Orin harja oli letitetty pienille nutturoille ja sen karva kiilsi. Meillä oli edessä ties kuinka monennet estekilpailut, ja silti minä hermoilin orin selässä kuin pikkutyttö.
**
Tuomarin kommentti: Kilpailu on selkeästi yksi muiden joukossa, mutta hevonen ei! Kertojaäänen persoonasta saa hyvän käsityksen, samaten hevosesta, suoran kuvailun sekä yhteistaipaleen alun muistelemisen myötä. Selkeä kertojapersoona olikin tekstin vahvin puoli, ja vaikkei tässä suoria kehuja ladeltukaan, hevonen sekä yhteinen aika tuntuvat kertojalle tärkeiltä. Sujuvaa, helppolukuista tekstiä.