|
Post by Fiia Nolvi on Jul 1, 2020 20:27:04 GMT 2
TallipäiväkirjaYleinen tallipäiväkirja, johon kuka tahansa saa kirjoitella tallin tapahtumista. Tänne vain tarinat, jotka koskevat pääosin tallin eri henkilöiden interaktiota, esimerkiksi yhteisiä maasto- ja kilpailureissuja tai kuvausta yleisestä päivästä Nolvissa. Pelkästään omaa henkilöä tai omaa hevosta koskevat tarinat niille tarkoitettuihin omiin päiväkirjoihin, samoin spin-off -tarinat.
|
|
|
Post by Fiia Nolvi on Jan 12, 2021 22:03:39 GMT 2
28. joulukuuta 2020 / Hevosia ja ihmisiä lähtee ja tulee Nolvin Yksityistalli, iltapäivä
Välipäivät ovat yleensä onneksi sellaista sorttia, ettei silloin tarvitse paljoa työasioita miettiä. Tai no, työasiat nyt olivat aina jollain tapaa hevosiin ja vanhempien talliin liittyviä asioita. Joulu on meillä aina yhtä häslinkiä, koska me ei voida tallin takia kauaksi lähteä, tulee mahdolliset muut sukulaiset sitten meille juhlistamaan. Tarjosinkin, että voin hyvin viettää osan tästä päivästä tallilla hoitamassa tallipaikka-asioita. Annikan oli tarkoitus muuttaa omaan talliinsa muutaman kilometrin päähän, ja tilalle oli tarkoitus tulla ilmeisesti koti-Suomeen palaava kouluratsastaja Saksasta. Kalle, jos en aivan väärin muista.
Rapsuttelin Mikin turpaa lumisen tarhan aidan välistä. Pian ruunikko kuitenkin käänsi päänsä viereistä tarhaa kohti, jossa Töpseli oli ilmeisesti hieman liukastunut ja otti muutamia pukkipyrähdyksiä. Naurahdin oripojille, kun omanikin innostui kaverinsa puuhista ja läksi menemään korkeaa ravia tarhan toiselle laidalle. Samaan aikaan pienen puurykelmän takaa ajoi niin hiljaisesti uuden näköinen valkoinen BMW tallin pihalle, ettei sen tuloa olisi kuullut ilman lumen narskuntaa. Hmm, olikohan tämä meidän uusi saksalaistunut tulokas ? Lähdin ottamaan asiasta selvää tarpomalla kohti tallia vastapäätä olevan lumikinoksen eteen parkkeerannutta autoa.
Autosta nousi ylös pitkähkö — tai no, omaan pituuteni verrattuna lähes kaikki ovat pitkiä — vaaleahiuksinen mies Peakin tummansinisessä untuvatakissa ja harmaan värisissä kangashousuissa. Classy. “Moikka !” mies tervehti iloisesti ja heilautti kättään. “Mun oli tarkotus tavata umm .. Fii-Fiina-Fiia ?”
Otin viimeiset pari askelta miehen luo, ja ojensin kättäni, “Moikka ! Juu, olen Fiia Nolvi,” hymyilin. “Hienon näköinen menopeli sulla,” osoitin kohti puhtaanvalkoista ja kiiltävää autoa. Itse en niinkään välitä, millainen auto mulla on alla, kunhan se toimii. Silja ja Eliaskin ajaa jollain hienoilla saksalaisilla autoilla, Audeilla ja millä lie. Onhan ne tietenkin ihan kivaa koristetta tallipihalla, saa meidät vaikuttamaan jotenkin … luksustallilta.
“Aah, joo. Vähän alle vuoden vanha BMW 330i neliveto,” Kalle jutteli innoissaan. Mitkään noista sanoista eivät tarkoittaneet mulle yhtään mitään. “Ostin kun olin Saksassa, on ollut aika häslinkiä saada sekä auto että hevonen Suomeen,” mies naurahti.
“Varmasti,” naurahdin takaisin. “Mennään vaan tohon sisälle talliin. Lämpimämpi, ja voin esitellä sulle ensin tallin. Siellä ei vielä ole sulle tehty hirveästi tilaa, koska Annika on juuri lähdössä kolmen hevosensa kanssa omiin tiloihin. Tulee sitten ihan reilusti säilytystilaa teille, kun saadaan ne ensin pois,” juttelin.
“Joo, no eipä mulla hevonen tule vielä viikkoon Suomeen,” Kalle naurahti. Pääsimme sisälle talliin, jossa kirjaimellisesti oli pieni tavarahelvetti keskellä käytävää pääoven ja satulahuoneen alueella. Annika oli kyykyssä tunkemassa satulahuopia siniseen IKEA-kassiin, kun huomasi meidän tulomme.
“Annika ! Tässä on Kalle, tulee meille täyttämään sun tyhjiksi jättämiä karsinoita,” virnistin brunetelle naiselle. Annika naurahti, ja nousi seisomaan esitelläkseen itsensä Kallelle. “Vaihtakaa suoraan vaan puhelinnumeroita — Kallellakin on nääs kouluhevonen,” virnistin Annikalle, joka pyöritti silmiään mun heitolle. “Hyvä vaan, ettei Silja jää ihan yksin meidän esteratsastajien keskelle !”
Hetken jutustelun jälkeen Annika ja Kalle jopa vaihtoivat puhelinnumeroita; lupasivat antaa toisilleen tarvittaessa valmennusapua ja sun muuta kouluratsastushölinää. Jatkoimme Kallen kanssa läpi koko tallin ja pikkuhiljaa koko tallin lähialueen. Selostin jos jonkinmoista tallista, ratsastusseurasta ja Valkisalosta yleisesti. Herrasmiehenä Kalle jaksoi kuunnella, ja oli jopa ilmeisen kiinnostunut miten asiat täällä päin maailmaa tehdään. Kun saatoin blondin takaisin autollensa, mietin itsekseni, että kyllä tulee tuosta miehestä yksi mieskarkki hevosnaisille. Hyvännäköinen ulkoapäin, eikä luonteessakaan näyttänyt olevan toistaiseksi mitään vikaa. Saa nähdä, saataisiinko vihdoin hieman draamakuvioita meillekin päin !
|
|
|
Post by Emma Muukko on Feb 24, 2021 16:29:11 GMT 2
Tahdon keskiviikkona 24.2.2021 Tämä oli minun pakotieni.
Kaksi pientä lasta, jotka eivät jättäneet äitiään rauhaan hetkeksikään, avomies, jonka kanssa hädin tuskin ehdimme puhumaan. Koti, jonka remontointi ei loppuisi koskaan. Elämä, jota en ollut halunnut, mutta mihin olin ajautunut.
Tiesin, että rahani eivät enää riittäisi täysihoitopaikkaan Helsingissä. Ei edes Espoossa, eikä vielä Tuusulankaan puolella. Puskatalleilta olisi löytynyt paikka jos toinenkin sopivaan hintaan, mutta olin jo liian vanha ratsastaakseni ulkona säässä kuin säässä, tai etsimään hevostani tunti tolkulla mutaisen metsätarhan perukoilta. Sitten ei tulisi lämmintä vettä talliin, hevosen jalat olisivat rapaiset päivästä toiseen, rivi, eläinlääkärikierre, velkaantuminen. Se tulisi lopulta jopa kalliimmaksi, vaikka halpa tallivuokra houkuttelisikin.
Olin tippunut hevosmaailman kärryiltä samalla kun pyöräytin pari lasta. Kotitilallamme Utissa oli ollut hevosia siitä lähtien, kun täytin viisi. Jonkinaikaa Helsinkiin muuton jälkeen pidin Ruttua täysihoitotallilla Kehä III:n sisäpuolella, mutta jäätyäni äityispäivärahalle, ei aika - eikä raha - riittänyt siinä kohden hevoselle. Ruttu lähti ylläpitoon Vihtiin ratsastuskouluun ja nyt olin ottamassa sitä takaisin.
Mitä kauemmas Helgistä ajoi, sitä edullisemmin sai karsinapaikkoja laadukkaammilta talleilta. Puoli tuntia ei vielä riittänyt mihinkään, kuten jo aiemmin sanoinkin, mutta kun kello oli pyörähtänyt kokonaisen tunnin merkiksi, alkoi näkyä valoa tunnelin päässä. Eikä minua todellakaan haittaisi, että pelkkiin matkoihin uhrautuisi päivässä se pari tuntia. Se oli pari tuntia lisää omaa aikaa.
Vetäisin käsijarrun päälle ja nostin käteni tervehdyksen merkiksi ratsukolle, joka oli matkalla vaaleaan tallirakennukseen. Ei moikannut takaisin. Mulkaisi vain.
Olinkin jo unohtanut millaista hevosmaailma oikeasti oli.
Löysin tallinomistajan nopeasti, sillä olin stalkannut hänen Facebook-tilinsä läpi ja tiesin tismalleen miltä hän näyttäisi. Fiia katsoi minua toisen nuoren naisen vierellä päästä varpaisiin, kuin kysyen, kuka mahdoin olla. Ehkä hän oli unohtanut, että olin tulossa tänään katsomaan tallipaikkaa.
"Sitä tallipaikkaa tulin kattomaan."
Fiian ilme kirkastui välittömästi. Hän ei enää näyttänyt niin epäileväiseltä. "Niin, totta! Odotin sua jo vähän aiemmin." "Oli liukasta motarilla", vastasin ja katselin ympärilleni. Kovin siistiä, ei heinänkorttakaan käytävällä lojumassa. Hyvä ensivaikutelma. "Meillä tosiaan on vielä pari karsinaa vapaana, millanen hevonen sulla on?"
"Tamma. Ihan lapanen, ettei mitenkään vittumainen" - sanat lipsahtivat suustani ennen kuin olin ehtinyt miettiä niiden muotoilua. "Tai mistä minä oikeastaan enää tiedän, se on ollut nyt muutaman vuoden ylläpidossa niin sieltä voi tulla takaisin ihan mitä vain."
Nainen hymähti. "Toivotaan parasta. Mites, tuleeko toimeen toisten kanssa vai pitäiskö tarhata yksin? Onko se millaisessa käytössä, kisaatteko?"
Aloin pelätä, että tallille otettaisiin vain nimekkäitä kisaratsukoita. Huomasin myös ratsastusmuodin ajaneen minusta ohi, näköjään enää eivät farkkuratsastushousut ja GPA-kypärät olleet kovinta huutoa. Tunsin oloni alempiarvoiseksi, sellaiseksi, jolla ei ollut oikeutta olla täällä.
"Jos on tarhakaverilla yhtään arvokkaammat loimet, niin Ruttu kannattaa tarhata yksin. Sillä kun on tapana roikkua muissa mukana kuin peräpukama", ja todellakin tiesin mistä puhuin kahden naperon pyöräyttämisen jälkeen. Ehdotin, että tietysti voidaan kokeilla ulkoilua jonkun kaverin kanssa, mutta aloin katumaan sanomisiani huomatessani Fiian arvioivan ilmeen. "Valmentaudutaan nyt aluksi ainakin ja kokeillaan ehkä loppukesästä onnea jossain lähikisoissa. Venäjällähän Rutulla on ihan kelpo tuloksia, mutta Suomessa se on ottanut iisimmin."
Olin jo nyt vakuuttunut. Kaikenkaikkiaan talli vaikutti hyvin pidetyltä, siistiltä ja sellaiselta, jossa homma pelasi. Maneesissakin oli vielä uutuuden tuoksu. Sen seinissä ei ollut vielä ensimmäistäkään kolhua hevosen potkuista tai tippumisista, eikä valaistus ollut ehtinyt kellastua vuosien saatossa. Minä kyllä tykkäsin. Vielä pitäisi vakuuttaa tallinomistaja tykkäämään minusta ja hevosestani, jotta tallipaikka olisi meidän.
"Onko ollut paljon kysyntää tallipaikoista?" avasin taas keskustelua varoen. "On tai ei, niin eivät nämä nopeusjärjestyksessä täyty. Mieluummin pidetään karsinoita tyhjinä, kuin otettaisiin paskantärkeitä tai jotain ihan diipadaapa porukkaa, jotka tuovat ex-ravurinsa täysihoitoon ja katoavat sen siliän tien maksamatta ensimmäistäkään vuokraansa."
Minäkin muistin tämäntyyppiset hevosenomistajat. Niitä mahtui varmasti joka kylään vähintään yksi.
"No, mutta. Miltäs vaikuttaa? Tahdotteko muuttaa?" Fiia lopulta kysyi palattuamme tallirakennuksen lämpöön. Luulin jo, ettei hän koskaan kysyisi! Kuten mieheni Joel. Hän ei ole vieläkään kysynyt (ja epäilen, ettei tule koskaan kysymäänkään), enkä siis ole päässyt sanomaan näitä kuuluisia sanoja.
"Tahdon!"
|
|